Kalevala

Kulttuurit ovat syntyneet uskontojen laskemalle perustalle. Suomalaisten muinaisuskonnon sisältö on säilynyt sukupolvelta toiselle Kalevalan runoissa.

Kalevalaisuus oli suomalaisten uskontona, kunnes tänne väkivalloin tuotu valhe-kristillisyys tukahdutti sen lähes täysin, lukuun ottamatta joitakin Itä- ja Koillis-Suomen alueita. Sinne ei katolisten eikä protestanttisten piispojen valta ulottunut. Elias Lönnrot ennätti viime hetkillä pelastamaan sen, mitä vielä pelastettavissa oli.

Kalevalan sankarit ovat eläneet ja yhä elävät suomalaisuuden sydämessä.

Kalevalaisuus suomalaisten muinaisuskontona

Suomalaisten ulkoinen elämä on ollut melko vaatimatonta eikä puu rakennus- ja rakenneaineena, tai kasvikuidut kankaina, ole säilyttäneet niistä kuin muutaman verrattain nuoren "muiston". Suot ovat saattaneet säilyttää jotain, kalmistoista on löydetty mm. metallisia työkaluja ja saviruukun palasia, mutta niiden anti ei juurikaan kuvaa ihmisten elämää. Jos nykyisestä kultuurista jäisi jäljelle vain hautausmaat ja kaatopaikat (ja hyppyrimäet), niin millaisen totuuden tulevat tutkijat niiden pohjalta elämästämme rakentaisivat?

Sisäisesti suomalaisten elämä on ollut rikasta. Siitä on todisteena Kalevala, sen ilmaisurikkaus, sanavalinnat, tapahtumien värikkyys ja monimuotoisuus sekä Väinämöisen, Lemminkäisen ja Ilmarisen "luonteenpiirteet". Kansa, joka on tämän runoelman synnyttänyt ja sen muistissaan säilyttänyt, on ollut kulttuurikansa. Kansa on tuntenut Kalevalan runoissa jotain, joka on sen sisintä elävöittänyt ja on tuntenut runojen sanoman omakseen.

Mikä on ollut runojen sävelasu, rytmi, soinnutus, vuorolaulu, laulajien liikkeet..., siitä ei liene säilynyt tietoa. Ehkä runonlaulutilaisuudet – hiljentyminen Ukko Ylijumalan ja muiden jumalien henkeen – on ollut eloisaa, kaihoisaa, autuaallista, kunnioittavaa... jumalanpalvelusta.

Pekka Ervast on avannut Kalevalan Avain -kirjassaan Kalevalan runojen sisältöä. Kirjan esipuheesta ja sisällysluettelosta pdf-kopio tästä.

Kalevalaisuus kristosofiassa

Pekka Ervast kirjoittaa Kalevalan Avain -kirjansa alussa: "Kysymykseen, mitä Kalevala on, tulemme tässä kirjassa vastaamaan tavalla, joka luultavasti on outo ja uusi useimmille lukijoille. Tulemme heti esittämään Kalevalasta, sen synnystä ja sisäisestä arvosta mielipiteen, joka hämmästyttää sekä oppinutta että oppimatonta lukijaa" ja toteaa hieman myöhemmin: "ole rauhassa! Mitään ei ole menetetty, sillä mitään ei ole vielä ollut löydettynäkään."

Pekka Ervast, Kalevalan Avain
Pekka Ervast, Onko Kalevala "pyhä" kirja?
Väinö Lehtonen, Kaksi maailmaa

Kalevalan tietäjät etsivät kunkin tapahtuman syntysanoja ja ne perusteellisen pohdinnan jälkeen löydettyään jatkavat harkiten toimiaan. He luottavat enemmän sanan voimaan kuin miekan mahtiin, vaikka joskus erehtyvätkin turvautumaan pakkokeinoihin. Tuolloin kulloinenkin tehtävä epäonnistuu, esimerkkinä runot Sammon ryöstö ja Taistelu Sammosta. Syy aiheuttaa kaltaisensa seurauksen: Ikiviisautta ei saavuteta ryöstämällä eikä taistelemalla, vaan toimimalla viisaasti.

Kalevalassa on sama kolminaisuus kuin esim. kristinuskossa, Ilmarisen edustaessa Pyhää Henkeä, Lemminkäinen Poikaa ja Väinämöisen Isää; kaldealaisuudessa samojen kolminaisuuksien nimet olivat Bel eli Bal, Ea ja Anu; hindulaisuudessa Brahmaa, Vishnu ja Shiva; Kabbalassa Binah, järki, Khokhmah, viisaus, Kether, kruunu. Myös Kalevalan maailmansyntykuvaukset noudattavat samoja linjoja, joita on esitetty muissakin uskonnoissa. Tästä voi päätellä, että Kalevalan runot ovat osin hyvin vanhaa perua.

Kristosofiassa pyritään perehtymään kaikkien suurimpien uskontojen viisauteen, mutta erityisesti Kalevalan sanomaan, sillä Kalevalasta saa kosketusta suomalaisuuden ytimeen, sen sieluun ja henkeen, suomalaisuuden älyllis-filosofiseen sisältöön ja käytännöllis-moraaliseen toimintaan.

Kirjassaan Seitsemän veljestä on Aleksis Kivi kuvannut suomalaisuuden käytännöllis-moraalista linjaa, toteaa Väinö Lehtonen, ja kirjoittaa hänen neroudestaan ja nerouden tuotteestaan mm. seuraavaa: "Hän veti silmiemme eteen kansansielun kaikessa sen alastomuudessa, sen lapsenomaisen taikauskon, sen haaveet ja ylevät toiveet, sen tappelunhalun ja rauhanrakkauden. Kiven esittämässä peilauksessa saatamme nähdä, että sielussamme piilevä ja sieltä pursuava rumuus on lopultakin enemmän pinnallista, se on kuin vaahtoa meressä, jonka vesimassat jylläävät alkuvoimaisina pyrkiessään puhdistumaan. Hän näytti, että näennäisen raakuuden takana vaikuttaa suuri pohjavoima: Tyydyttämätön kaiho ja kaipaus Jumalaan." (Kaksi maailmaa, s. 59–60)